Nanna tuli taloon

Lupaava alku tälle mun bloggaamiselle, kun heti katoan yli viikoksi. Heh. No, on mulla mielestäni aika hyvä syykin ollut. Nimittäin elämässä taas jälleen kerran sattuu ja tapahtuu, mutta pitkästä pitkästä aikaa kaikki tapahtuneet muutokset ovat olleet pelkästään positiivisia. Ja niin tämäkin kyseinen suuri muutos.

Oon koko ikäni ollut enemmän ja vähemmän tekemisissä hevosten kanssa ja aivan kuten varmasti jokainen hevosten kanssa touhunnut, olen unelmoinut myös omasta hevosesta. Unelma on kuitenkin tuntunut aina täysin mahdottomalta. Ei ole aikaa, eikä rahaa, eikä oikea elämäntilanne. Kun sisko noin puoli vuotta sitten väläytti ensimmäisen kerran idean siitä, että hankittaisiin hevonen yhdessä taisin kirjaimellisesti nauraa hänelle päin näköä ja pyöritellä silmiäni tietäväisesti. Tuntui siltä, ettei sisko ollenkaan tajunnut miten suuri sitoutuminen on ottaa omalle vastuulleen hevonen.

Kuitenkin idea alkoi pikkuhiljaa muhia ja yllättävän usein löysin itseni selailemassa myynti-ilmoituksia. Sopivan hevosen löytyessä en kuitenkaan koskaan uskaltanut tarttua puhelimeen tai tehdä elettäkään lopullisen päätöksen suhteen. Olin myös edelleen sitä mieltä, että oli liian paljon esteitä sille, että koko juttu olisi edes realistinen. Kunnes sitten palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Tallipaikka, johon meidän heppa tulisi vapautui ehkä hiukan yllättäenkin ja samalla viikolla olin paikkaan tutustumassa. Reissun jälkeen olin sitä mieltä, että okei, no ehkä tuonne voisi joskus hevosensa viedä, jos koskaan edes löydetään meille sopivaa heppaa. Tästä viiden päivän päästä olin matkalla Sipooseen katsomaan muutamaa sopivalta kuulostavaa hevosta. Ja tästä seuraavana päivänä haettiin Nanna kotiin.

Tiedättekö sen tunteen kun elämässä tapahtuu niin paljon ja niin nopeasti, ettei oikein voi uskoa sitä todeksi? Mulla on viimeisen viikon aikana ollut aika monta kertaa sellainen olo. Se hetki kun soitat kaverille järkyttyneenä ja kerrot juuri ostaneesi hevosen. Aika priceless se hiljaisuus langan toisessa päässä! Ja jotenkin se, kun kertoo ostaneensa hevosen ja tietää sen olevan totta, mutta samalla ei voi uskoa sitä jotenkaan todeksi. Sipoo-Turku matkalla ehtii aika monta kertaa toteamaan "Mitääh?" ja hengittelemään syvään, ettei jonkinsortin paniikkikohtaus yllätä.

Alku aina hankala ja silleen, mutta meillä on yhteispeli Nannan kanssa lähtenyt tosi hienosti sujumaan (tähän väliin koputetaan hiukan puuta). Ja vaikka tää kaikki on tapahtunut ihan hirmuisen nopeasti ja välillä joku pieni osa aivoissa huutaa että mitä ihmettä sä oot Salla mennyt tekemään, niin en silti voisi olla onnellisempi tästä ehkä elämäni hulluimmasta päätöksestä.

Mutta mitäs hei teille kuuluu! :)